vuosiympyrä vai aikajana?



Meillä vuosi 2011 näyttäytyi myös persoonallisten kissojen muodossa.

Tästä olemme keskustelleet joskus ystävien kanssa,

kuinka näkee ja kokee vuoden.

Minun aikani kulkee suoraa janaa pitkin.

Tänään tätäkin ajankohtaista aihetta voi pohtia,

kun istumme kiireettä pitkän pöytämme ääreen...

Näkeepä asian kummin vain tätä vuotta on enää jäljellä tunteja... 

Lienee edes turha mainita siitä vauhdista miten tämä vuosi on vierähtänyt.

Tuoden mukanaan ajatuksen eväitä uuteen vuoteen.

Lähteköön se käyntiin Hymyilevällä Apollolla

 ( tänään YLE  radio 1 klo 23.55).

käsite: vapaa-aika

Meillä on nyt vapaapäiviä. Aikaisempaan verraten näiden päivien (tai aiemmen en ehkä erottanut vapaapäiviä muista päivistä) sisältö ei ole muuttunut suurestikaan, mutta  suhtautuminen niihin on. Ne tuntuvat juhlalta. 

Muutos arjessa on hurja, mutta olemme selviytyneet alkumetreistä pahemmin kipuilematta. Sydänsärkyä, mutta kai sen kanssa oppii elämään.

Tänä vapaapäivänä viihdyimme lumen parissa. Kerrassaan ihanaa, että sitä on! Syksyllä pihalle kasattu risumaja alkoi saada lumiseiniä ympärilleen. Suunnitelmamme on täyttää kaikki seinät lumipalloilla, kattoa myöten...

Haaveilemme pienestä tuokiosta, jolloin... 

                           Lumimajan oviaukon suulla palaa kynttilät lumilyhdyissä.

                                             Hiivimme tunnelmallisessa hämärän hetkessä majaan.

                                                  Termospullosta kaadamme mukeihin höyryävän lämmintä kaakaota.

                                                                           Se lämmittää lapasten läpi.

                                                                       Vastatusten hymyileviä kasvoja.

                                                                                   Talvinen retki omalle pihalle.

                                                 

                  Toivon, että pakkasherra on haaveemme puolella...

Tänä iltana kaverukset joutuivat turvautumaan kylmään led-valo lyhtyyn...

pingu

...ja me muut odotamme jo niin kovasti lunta ja pikkupakkasia. Toiveisiimme vastattiinkin osaltaan jo tänään, maa on valkoinen vaikka vielä eilen pingukin tepsutteli paljaalla maalla eikä betonilaattojen pehmusteena ollut valkoista mattoa. 

Tänään ripustimme jouluvalot pihan omenapuuhun, kilvan teimme ensimmäisiä "lumitöitä", koitimme pyörittää lumipalloja lumidinosaurukseen...

En halua uskoa sääennusteita. Haluan luottaa siihen, että nyt tämä talvi alkaa.
Ei marraskuun viimeisinä päivinä kuulu käyttää enää kurahaalareita, eihän?

Tämä hyvin valppaan oloinen pingviinikaveri valmistui samaisesta kirjasta löytyneen ohjeen mukaan kuin taannoin Seppo Seeprakin, Neulo ja huovuta leluja ZOE HALSTEAD. Kirjassa on vielä monta kokeilemisen arvoista veijaria... 
Mahdanko kyllästyä koskaan näihin neulottuihin ja virkattuihin pehmokavereihin?
Ne saavat myös talon pienet asukitkin nauramaan ja se jos mikä tuo tekijälle hyvän mielen sekä kannustaa tarttumaan taas uudelleen puikkoihin...

läikähtelyä

Tänään on ollut niitä päiviä, kun on läikkynyt yli laidan. 
Sekä äidillä, että tyttärellä. 
Kaksi oinasta. 
Ei kai horoskooppeihin ole uskominen?

Näitäkin päiviä täytyy tietenkin olla vaikka välillä miettii, että miksi.
Pidän vain niin siitä ruusuilla tanssimisesta.

Esikoinen sen sijaan naustiskeli elämästä. 
Päätti tehdä ilmeisesti myös (tieteellistä?) tutkimusta,
kuinka aamupuuron jämät toimii hiusmuotoilutuotteena. 
Siskon hiuksissa ainakin hyvin pitävää,
saunareissun vaativaa suorastaan, jos haluaa myös eroon päästä.

"NO KUN SE NAUROI"

Odotan jo huomista, että tämä päivä muuttuisi eiliseksi. 
 
Sitä odotellessa tartun virkkuukoukkuun ja hymähdän jo kenties aamupuuron uudelle tehtävälle. Tiedostaen myös sen kuinka pitkä onkaan se hetki, kun käännät selän ja maitopurkki on liian lähellä omatoimista ruokailijaa.

piiitkät arkiaamut

ovat pian historiaa. Enkä suinkaan tarkoita pitkään nukkumista ja loikoilua sängyssä vaan niitä aamuja jolloin annan luvan itselleni ja lapsille (ruokakuntamme yhdelle jäsenelle en voi sitä lupaa antaa arjen velvoitteista johtuen) aamupalan jälkeiseen hiimailuhetkeen ja leikkeihin yövaatteissa, tavoitteena vain ehtiä vaihtaa päivävaatteet ennen lounasaikaa. Pienten lasten kanssa parasta on kiireettömyys. 

Tänä syksyny olen oppinut rakastamaan niitä aamuja, kun satoi kaatamalla. Eri toten niitä milloin tuuli pakotti sadepisarat paiskautumaan miltei vaakatasoon. Silloin pysyimme hyvällä omalla tunnolla sisällä. Sinänsä en pelkää sadetta, itseasiassa pidän sateessa olemisesta kun vain varustus on oikea. Pahan olon saa aikaan sateen sijasta se ulkovaatteiden pukemisen aiheuttava kiukuttelu. Se kiukku kun tuntuu olevan hyvin tarttuvaista sorttia...

 

Kiireetön hetki matkalla yläkertaan.

Ikävöin jo nyt näitä piiitkiä aamuja...

kummituksen jäljillä

Peikko (huomioi yksityiskohta: kaulakoru) ja etana

Mahtoiko olla uuden minikokoisen taskulampun ansiota, kun  esikoisemme tarttui kynään ja paperille syntyi tämä peikko hurjimus. Uusi taskulamppu nimittäin innosti parivaljakon iltahämärissä katselemaan tarkemmin kotinurkkia ja se aukaisikin pienille tutkijoille mielenkiintoisia asioita. Tarkkaavaisuus palkittiin huikealla löydöllä!

" KATO, HAAMUN TURKKI! " 

Kuopuksen täytyi asettua oikein vatsalleen tarkkailemaan löytöä lähempää, 

koskea ei kuitenkaan uskallettu...

Turkki näkyy aivan selvästi taskulampun valokiilassa

makuja maailmalle

...tai ainakin maakunnan rajojen ylitse matkasivat nämä purnukkaiset. Pienimuotoista, mutta ehkäpä juuri sen vuoksi niin antoisaa syyslomailua oli pidennetyn viikonlopun ohjelmassa. Viemisiksi kassiin oli pakattu hilloamishulluudessa syntyneitä maistiaisia. Vieläpä sain virkattua ne haaveilemani hatutkin hillopurkkien kansien koristeeksi...

sankaruussäteilyä

nimittäin syntymäpäivä sellaista. Meillä on otettu nyt kaikki irti neljän vuoden rajapyykin tultua täyteen ja miksipä ei olisi sitä suotu pienelle sankarille. Sankari on ollut niin iloinen saamastaan kohtelusta ja suotakoon tämä ylitsepursuava huomio näin kerran vuoteen! Ja lahjat - ovathan ne tärkeitä. Pienellä jännityksellä huomaan kuitenkin odottavani nyt alkavaa paluuta arkeen, kuinka suuri kuoppa mahtaa olla edessä vai päästäisiinkö siitä kertaloikalla yli...

Tutustuin ensimmäistä kertaa tekijän ominaisuudessa marsipaaniin. Sankarin toiveissa ollut PUSKUDINO- kakku ei aivan näyttänyt samalta kuin mieleikuvissani, mutta saamani kommentti " Äiti, se on just tämmönen!" - kumosi kaikki itse asettamani tavoitteet dinon ulkonäön suhteen... Loiste sankarin silmissä synttäreitä vietettyjen päiviäen aikana oli kerrassaan ilahduttavaa:  

"saanko ostaa synttäripöytään karkkeja sillä kauhalla?" 

(ensikokemus irtokarkkien ostosta) 

"minä haluaisin sellaisen rusinatornin synttäripöytään..." 

( pienet rusinalaatikot kasattu torniksi tarjoilupöytään)  

Inkeri-kissa lähettää hurinaterveisiä - ja sekös sai nauramaan 

(kummitäti oli löytänyt oikeat sanat onnittelukorttiin)

"äiti, kato! Täältä nää vaan tipahti!" 

...ja leveä hymy valtasi kasvot, kun onnittelukortin välistä löytyi kaksi ilmapalloa 

(toinen kummitäti tiesi mitä juhlja tarvitsee)...

...ja monia, monia muita pieniä, tärkeitä asioita.

Eikä  todellakaan tarvita sitä kuuta taivaalta...

Ilakointia ja  iloisia muistoja, meille kaikille.

Hauska synttäritervehdys - matkalla saunalle

 Lämmin olo. 

Se tästä tulee, kun  näkee onnellisen pienen pojan vierellään. 

Puolen vuoden päässä on jo onneksi seuraavat...

syyskotiloita

"Tämä lähetetään ukille, koska haluan että ukki nauraa!"

Isän vanhat kengän nauhat, narun pätkiä laatikon pohjalta, paperin palasia...

Pienet sormet liimassa ja solmussa, keskittyen ja narua taiten mutkalle kiertäen, pieni askartelija, innostuen enemmän ja enemmmän omasta tekemisestään. Näin syntyy kokonainen etanaperhe!

Pienen ihmisen askartelun tuotokset ovat aina niin hellyyttäviä ja kenties vieläpä hellyyttävinta on se itse tekeminen. Yhteinen hetki kun teemme jotain erityisen tärkeää; tarkkaavaista työtä, kuljettaen narua valkoista liimanauhaa pitkin... Hymyilen sille loisteelle mikä pienen miehen kasvoilla vallitsee näitä taideteoksia tehdessä? Siinä samalla syntyy ilon ja tarinoiden lähde, pian etanat alkavat karata paperilta... 

Voisin täyttää arkemme näin...

Täyttyisiköhän sillä myös kurnivat vatsamme? 

 

oranssit miniatyyrit

Pienokaisporkkana

 Ne suurimmat löydöt

 

Piilosilla olon lomassa nostin sen yhden kokonaisen rivin porkkanoita, jotka olimme kylväneet alkukesästä.  Ne olivat suorastaan hupaisia! Se harventaminen on ilmeisesti hyvin oleellinen juttu, jos meinaa saada satoa enemmänkin kuin yhdelle iltapalalle. Mutta olivatpa kuitenkin makeita ja niin kivaa naposteltavaa sunnuntai-illan iltapalapöytään! 

pienessä piirissä

Tarkkailijajäsen.

...pyöritellen puikkoja tai koukkua, mikä mainioin tapa viettää iltaa. Perustimme piirin (se on mielestäni sympaattisin nimitys ystävien kokoontumiselle harrastuksineen), jossa pääosaa näyttelee siis neulepuikot, virkkuukoukut ja neulat. Kuinka antoisaa on istahtaa pariksi tunniksi tekemään sitä  yhtä tai toista tai kolmatta  tekeillä olevaa käsityötä joka odottaa milloin senkin päällä, pöydällä, lattialla, korissa, kassissa tai vasta ajatuksissa... 

Lattialla pino kirjoja ja lehtiä, jos paikalle tullessa puuttui inspiraatio täältä sen löytää tai sitten ainahan voi varastaa sen kaverin idean (mikä on aina kohteliaisuus ajatuksen alkuun laittajalle)... Päitten yhteen lyöminen synnyttää aina jotain. Ainakin kummallista tarinointia.

Siinä sitä samalla vaihdetaan kuulumisia, hengähdetään, istutaan teekupposen ääreen kertoen ne sydäntä  kipeimmin painavat seikat tai  arkiset ilopilkut tai puhuen sitä ajatuksen virtaa mikä kumpuaa luottamuksesta ja hyvästä olosta leppoisassa seurassa. Voi kuinka hauskaa! 

...ja siinä istuskelun lomassa valmistuu yksi niistä monista keskeneräisyyksistä. Tällä piirin toisella kokoontumisella sain valmiiksi tuunaukseni, huivini syksyn tuuliin. Alun perin puikkovirkkauksella tehty  ja pari vuotta käytetty huivi sai muhkeamman ilmeen lankavarastoni antimista. Virkkailin huiviin ensin leveyttä lisää ja lopuksi reunaan leveän pitsisomistuksen aivan sen mukaan kuinka lankaa riitti. Ajattelin vielä tehdä soljen, rintarossin tai muun helyn pitämään huivin kauniisti paikoillaan ettei tarvitse turbosuurta solmua siihen kääntää ja vääntää..

 

Huivi ennen muhkeuttamista... (koko n. 2m x 40 cm)

...ja valmiina.

Seuraavaa puikkopiirin kokoontumista odottaen... 

ja tietenkin niitä syksyisiä tuiverruksia, 

että pääsee kietoutumaan lämpimiin neuleisiin...

kesäkukintojen korjuu

Tänään sain vihdoin siivottua tiensä päähän tulleet kesäkukat kompostiin. Ne ilahduttivat meitä tänä kesänä portaiden pielessä ja amppeleissa. Samettikukat tosin vieläkin jatkavat hehkumistaan, kuinka niin pienestä taimesta voikin kasvaa (jopa ensikertalaisen hoidossa) niin upea ja runsas pensas. Laitilan keltainen limpparipullolaatikko rappusten juurella on nyt kauneimmillaan...  

Olen tehnyt jo suunnitelmaa "kokemukseni" pohjalta mitä aion laittaa ensikesäksi... Krassin siemeniä keräsin lautaselle ja koetan kuivattaa niitä. Olisipa hienoa saada itsekasvatetuista taimista kasvaneista kukista ja niistä poimituista siemenistä ensikesän krassit. Krasseja nimittäin haluaisin laittaa vielä enemmän kuin tänä kesänä (tämän kesän kokemus on kasvattanut itsetuntoa huimasti), auringon kukkia (jotka kasvoivat tänä kesänä viime talvena lintulaudalla vierailleiden pikku lintujen ansiosta), samettikukkaa (taimet itse kasvattaen, tänä vuonna sain taimia ystävältäni), valkoisia annansilmiä (ne hehkuvat ihanasti hämärtyvässä illassa)... ainakin siis näistä haaveilen rakentavani kauniita ruukkuistutuksia pihallemme.

Ja entäs vielä perennat? Yhtä uutta penkkiä olen suunnittelemassa, tämä alkava syksy olisi kuulema mainiota aikaa sellaisiin puuhiin...

Auringonkukkiemme loistoa elokuussa 2011

 

Kuinka saisin auringonkukan siemenetkin kiertämään?
Osaisinko kuivattaa niitäkin...

postikortit

Postikortit kuuluvat kestosuosikkeihini. Sekä lähettäessä että saataessa. Nautin rauhallisesta hetkestä,  kun saan näpertää jonkin pienen tervehdyksen, kirjoittaa muutaman sanasen, liimata kauniin postimerkin ja laittaa kortin matkaan. 
Ilahduttaa, yllättää. 

Arjen keskellä saadusta kortista tulee meillä ohjelmanumero; sitä luetaan yhdessä (myös osoitetiedot), katsotaan kuvaa, jutellaan postin lähettäjästä, luetaan uudestaan... ja sitten viikkokausia lipaston päällä olon jälkeen postikortti siirretään kortin saajan omaan albumiin. Toivon, että mikään tekniikka eikä aika pysty syrjäyttämään tuota pallokuosisen auton kulkua!

Syyskuun ensimmäisinä päivinä juhliville sankareille ehdin ilokseni virkkailla ja tuunata kortit. Toinen kortti, ruusuinen, löytyi kirpparilta ja oli edellisen kerran onnitellut syntymäpäivän juhlijaa vuonna 1966, syyskuussa silloinkin. Tähän ruusukorttiin lisäsin vain luonnonvalkoista pitsiä ja leikkasin sisäsivuista tuon jo kertaalleen käytetyn pois lisäten oman onnittelutervehdyksen jäljelle jääneeseen.

Toiselle sankarille virkkasin pienoisen nallen. Tuo nallekaveri on niin sopivan kokoinen sujauttaa kirjekuoreen ja  lähettää viemään onnittelut puolestamme perille. Tosin kaveri nallelle olisi löytynyt meiltäkin, pienet sormet eivät olisi malttaneet päästää nallea lähtemään...

On myös niitä päiviä jolloin ei jaksa tai muista kirjoittaa sitä korttia vaikka ajatus  ja halu siihen olisi... Merkkipäivämyöhästelyt (ja unohdukset) olen antanut (tai ainakin koettanut antaa) itselleni anteeksi  viime vuosina ja lohduttautunut sillä, että  mielestäni juuri ne tavallisena arkipäivänä, yllättäen, saadut kortit ilahduttavat eniten.

Me saimme olla onnekkaita tänään, ihan tavallisena arkipäivänä

- päiväunien jälkeen on ohjelmanumero tiedossa.

tyynyjen tarinointia

Olen alkanut kaivata taas värejä. Pari vuotta on hurahtanut harmaan sävyjä ihaillessa sekä mustan ja valkoisen yhteiseloa  seuraten. Kahta kudottua tyynyä lukuun ottamatta valmistin sohvatyynyt siivousurakkani aikana omista kätköistä löydetyistä materiaaleista. Suosikkini on tuo sinertävä, jossa nainen tanssahtelee saman sävyisessä mekossaan (upeaa rintakorua on turha säilyttää kaapissa). Tyynyn materiaali on vanhempieni vanha täkki, se on kulkenut matkassani siitä saakka, kun muutin kotoa ensimmäiseen opiskelija-asuntoon. Osoitteesta toiseen on kulkenut  tuo täkki mukanani ja matkan aikana sen kulmista on leikelty paloja erilaisiin käyttötarkoituksiin, nyt viimeinen palanen jatkaa kulkuaan tyynynä. 

Maatuskakangas on kaunis ja saa minut hymyilemään (samainen maatuskakuosi kuin aiemmin tekemässäni punaisessa tyynyssä, kangas Pikku Iidan Puodista). Turkoosilla pohjalla pyöriskelevät maatuskat saivat seurakseen vihreää verhokangasta, jota on pyörinyt kääröinä liinavaatekaapin perukoilla. Kapeita kääröjä, kangasta metri tolkulla joita en ole osannut kuitenkaan käyttää mihinkään. Niistä luopuminen ei ole myöskään onnistunut, syystä että; tuota pellavaisen kaitaliinan mieleen tuomaa  kangasta oli hääpäivänämme levitetty pitkin juhlapöytiä. Tuo ihana päivä viiden vuoden takaa...ja niin hyvin muistiin painautuneena. Rullalla liinavaatekaapissa. Tunnearvomittarini pistää säilyttämään aivan liikaa asioita. Kenties täytyisi oppia luopumaan enemmän...

Kudotut tyynyt muuttivat lastenhuoneesta olkkarin sohvalle, oman mummoni tekemiä arvokkaita kätten töitä. Kukkatyyny, kirppikseltä löytyneesta pussilakanasta (samaisesta kankaasta syntyi keväällä mekko). Pienestä tyynystä löytyy vanhaa, keltaruudullista keittiön verhoa (löytyy myös samaisesta, edellä mainitusta mekosta) sekä vuosia sitten tehty huovutuskokeilu.

 ...ja niin parin vuoden hiljaiselon jälkeen alan pukea kotiamme taas  iloisiin väreihin. Voi kuinka nautin tästä! ...kokosin vielä liinan ystäväni lähettämistä kirppislöydöistä, pienistä virkatuista liinoista ja komerossa majaillut seinävaate pääsi lepäämään yhden nojatuolin päälle sekä pienet, somat, keltaiset tyynyt jotka pyysin äidin vaatehuoneesta muuttamaan meille sopivat myös mainiosti porukkaan...

Olohuoneen väripilkkuna olevalla lasten keinutuolilla 
olisi myös tarina kerrottavana, 
kaunis sekin - tuoli että tarina...
 

terapiaa

Onkohan muovisten säilytyslaatikoiden yhteyttä mielenterveyteen tutkittu? 

Olen varma, että jos on niin niiden vaikutus hyvään oloon ja jaksamiseen on todettu myönteiseksi (ja yhtä toimivaksi kuin liikkuminen luonnossa).  

Siinäpä rautainen yhdistelmä lauantaipäivään: 

pieni metsäretki perheen kanssa (siihen luetaan myös kummityttömme), 

patikoiden robin hoodin jalan jäljillä, makkaranpaistoa ja 

eväiden syöntiä lammen rannalla

SEKÄ

ullakon ja komeroiden siivousta. 

Mikä ilo onkaan purkaa nuo kaiken maailman pussit ja nyssäkät omiin laatikoihinsa,

tutkien samalla millaisia aarteita ja kankaita komeron nurkkiin on kätkeytynyt.

Sohvatyynyinspiraatiohan sieltä löytyi myös...

hilloamishulluutta

Sitä voi sitten tosiaan hullaantua niin monesta asiasta, 

tällä kertaa sekoamisen saivat aikaan karviaismarjat.  

En tiedä mikä minut valtasi alkuviikosta (jonkin sortin hulluutta sen oli pakko olla, ennen kokematonta minulle, kun kyseessä on hilloaminen). Keräsin karviasia, vaaleita ja punaisia, ja tein hillokokeiluja - neljää eri sorttia. Into vaan kasvoi, kun maistelin tuotoksia ja pidin makuelämyksistä! 

Karviaiset ovat joka vuosi haastaneet meidät vuosittaiseen kilpaan. Kuinka selättää nuo ihmeelliset marjat jotka tuntuvat muuttuvan kattiloihin ja piirakoihin siirrettyinä niin karvaiksi. Nuo mukavat marjat, jotka puskasta suoraan suuhun napsittuna ovat muuten niin maistuvaa naposteltavaa.  Tähän asti en ole vilpittömästi pystynyt sanomaan, että pitäisin jatkojalostuksen käyneistä marjoista vaan olen kelpuuttanut ne syötäväksi vain suoraan piikkisiltä oksilta...  
Tämän viikon kokeilujen jälkeen käännän takkini - annan näille marjoille (sekä itselleni) uuden  mahdollisuuden ja aion tutustua rauhassa,  tämä sato oli miellyttävä muutos mielipiteeseeni karviaismarjojen sopivuudesta hilloksi. Niistä saa  oikeasti maistuvia hilloja vieläpä moneen makuun ja käyttötarkoitukseen. 

Useiden litrojen purkittamisen jälkeen kellarissamme on pino karviaismarjahillopurnukoita , jotka on maustettu rommilla tai neilikalla ja kanelilla tai omenalla, appelsiinin kuorella ja kardemummalla... Purkit odottavat nyt  vain virkattuja kansien päällisiä ja kauniita etikettejä...

...ja mehua löytyy myös. Maija porpatti pari päivää ja nyt on myös mehuvarasto täytetty talven varalle suosikillamme, mustaviinimarjamehulla. 

Syksyiltojen avajaiset ahkeran säilömisen kunniaksi. 

Tämä saapuva hämärä on oikeastaan aikas hienoa aikaa nautiskella, ihan vaikka keskellä viikkoa. Aikahyppy 50-luvulle, suorastaan satumainen hetki, istua ja kuunnella tarinoita, rakkaan ihmisen kertomana kynttilän valossa. Millaista olikaan arki maaseudulla silloin ennen... Pienen kyläkoulun keittäjällä-siivoojalla-talonmiehellä ei ollut työaikoja, kun pakkanen paukkui, koulu täytyi lämmittää, ruoat hakea hangesta silloin kun ne sattuivat sinne saapumaan... ei satua vaan niin totta. Eikä ne hillotkaan olisi syntyneet hymyssä suin ilman tämän sisukkaan naisen käsiä. 
Äidille, kiitos. 

Rommilla höystetty karviaismarjahillo, brie-juusto, punaviini, kynttilät 

- tervetuloa syksy!

Rommilla höystetty karviaismarjahillo

1/2 kg punaisia karviaismarjoja

1/2 dl vettä

3 1/2 dl hillosokeria

1/2 dl tummaa rommia

1. Perkaa marjat ja huuhtele ne tarvittaessa

2. Kuumenna vesi ja marjat kattilassa. 

Lisää hillosokeri vähitellen joukkoon ja 

keitä seosta noin 20 minuuttia miedolla lämmöllä.

3. Jäähdytä hilloa ja poista mahdollinen vaahto. 

Sekoita rommi hillon joukkoon ja purkita hillo.

ITE-taidetta?

tekijä:           tuntematon (joskin tekijästä on erittäin vahva epäilys)

teoksen nimi:     sinisiä ajatuksia

valmistumisvuosi: elokuu 2011

tekniikka:        vahaliiduilla valkoiselle makuuhuoneen matolle

ITE-taide, nykykansantaide tai outsider-taide o­n uudelleenartikuloitua kansantaidetta.  Se sanoutuu irti perinteisen kansantaiteen kollektiivisesta luonteesta sekä traditiosidonnaisuudesta ja korvaa ne yksilöllisellä taiteilijuudella ja omaperäisellä luovuudella. Perinteinen kansantaide edusti esteettisesti korkeatasoista käsityötä, nykykansantaide o­n kätevyyteen ja kekseliäisyyteen perustuvaa kansanomaista kuvataidetta. 

Suuntauksen nimen kirjaimet ITE tulevat sanoista "itse tehty elämä"ja outsider engl. vieras, ulkopuolinen, sivullinen. 

(Lähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/ITE-taide)

Teos on mielestäni onnistunut, 

koska sen kohtaaminen on herättänyt hyvin monenlaisia tunteita. 

Teoksen yllättävä ensikohtaaminen sai pintaan kiukkua ja harmitusta, 

mutta epäilyksen alla olevan tekijän tuleminen tilanteeseen ja 

toteamalla teoksestaan sininen vahaliitu kädessä, 

hymyssä suin ja ylpeänä "- Höntö "

ei voinut muuta kuin hymyillä itsekin...

 

punaisin maustein

Vierailimme viikonloppuna kodissa, jossa tuntuu aika pysähtyvän. Ihanan rauhaisaa ja kaunista katsella, silmät kiertää mitä uusia löytöjä on sitten viime näkemästä tehty naapuritalon kellarikirppikseltä. Tässä kauniissa kodissa valo heijastelee valkoisesta sisustuksesta nostaen herkulliset, punaiset ykstityiskohdat pirteästi esiin... Tämän kodin hengettärille halusinkin viedä jotain itse tehtyä, valinta oli helppo: jotain valkoista tai jotain punaista, pitsiä tai "kristallia".

Viemisiksi valmistui tyyny. Tämän suloisen maatuskakankaan tilasin Pikku Iidan Puodista. Siihen yhdistin kierrätyskankaita kaapeistani, hieman valkoista pitsiä, pilkkunauhaa ja punaiset napit. 

Nämä maatuskat muuttivat uuteen kotiin, 

mutta vielä löytyy samaista kangasta turkoosilla pohjalla 

- sopisiko ne kenties omalle sohvalle?

Nappeja tyynyyn ommellessani esikoisemme kiinnostui moisesta puuhasta.  Mikäs siinä, eikun vaan tervetuloa tutustumaan neulan ja langan kiehtovaan maailmaan... Pistojen tekeminen onnistui niin mukavasti, että se kannusti siirtymään isompaan työhön. Veroviraston tervehdys saapui kuoressa mihin oli nyt mitä mainioin pistellä uusi kuva, suu ammollaan uikenteleva haikala...

hiljainen hetki

 ...ikkunalaudalla kynttilä jossa lepattava, hentoinen liekki. 

Valkoisia kukkia, luonnon helmasta.

verannalla

Istun vanhan talon verannalla. 

Ulkona, pihanurmikolla juoksentelee pieni mies. 

Katselen hänen touhujaan, samalla syöttäen pientä vauvaa, tyttövauvaa.

(Ystäväni uni 2009)

(Tälläisen unen näkemisestä kertoi minulle ystäväni reilut pari vuotta sitten. Hän ei unen näkemishetkellä vielä tiennyt, että olimme tehneet kaupat vanhasta rintamamiestalosta, ei edes tiennyt meidän sellaista katselevan. Eikä siitä vauvan tulosta ollut vielä tietoakaan, kenelläkään - perin merkilliseltä tuntui silloin kuulla tuo uni, kuinka ihmeellinen onkaan unien maailma...)

Veranta on suosikkipaikkojani kodissamme. Se on mielestäni niin kaunis (varmaankin se valoisuus tekee siitä erityisen viihtyisän) ja kuinka se toivottaakaan lämpimästi tervetulleeksi kotiin saavuttaessa (varsinkin näillä keleillä). Pidän myös tämän pienen tilan somistamisesta, se on helpoiten hallittavissa muihin huoneisiin nähden. Vaikka suunnitelmia olisi enemmän kuin ehtii toteuttaa... Nyt olen erityisen iloinen siitä, että männyn värinen väliovi sain kauan odotetun valkoisen värin ja kellertävät lasiruudut vaihtuivat kirkkaisiin. Nyt valo pääsee sisään myös eteisen puolelle. Kiitos puuhakkaalle lomailijalle. 

Kuvittelen jo kuinka ihanalta näyttää syysiltoina verannalle sytytetyt kynttilät, nyt kun niitä voi ihailla myös oven ikkunoista...

Sain myös valmiiksi puuttuvan kolmannen verhon verannan ikkunaan. Vanha suksisauvahan on paikallaan odotellut verhoa jo jonkin aikaa. Virkkasin tämän kirppispellavan reunaan pitsin, kun sitä kalastajan lankaa sattuu olemaan vielä siinä mahdottoman suuressa rullassa eikä sopivan levyistä pitsiä valmiina kaapeista löytynyt. Tämän reunapitsin mallin löysin Mary Oljen kauneimmat pitsit kirjasta.

Taidankin istahtaa verannalle vielä hetkeksi - kupponen teetä vai lasi valkoviiniä?