pingu

...ja me muut odotamme jo niin kovasti lunta ja pikkupakkasia. Toiveisiimme vastattiinkin osaltaan jo tänään, maa on valkoinen vaikka vielä eilen pingukin tepsutteli paljaalla maalla eikä betonilaattojen pehmusteena ollut valkoista mattoa. 

Tänään ripustimme jouluvalot pihan omenapuuhun, kilvan teimme ensimmäisiä "lumitöitä", koitimme pyörittää lumipalloja lumidinosaurukseen...

En halua uskoa sääennusteita. Haluan luottaa siihen, että nyt tämä talvi alkaa.
Ei marraskuun viimeisinä päivinä kuulu käyttää enää kurahaalareita, eihän?

Tämä hyvin valppaan oloinen pingviinikaveri valmistui samaisesta kirjasta löytyneen ohjeen mukaan kuin taannoin Seppo Seeprakin, Neulo ja huovuta leluja ZOE HALSTEAD. Kirjassa on vielä monta kokeilemisen arvoista veijaria... 
Mahdanko kyllästyä koskaan näihin neulottuihin ja virkattuihin pehmokavereihin?
Ne saavat myös talon pienet asukitkin nauramaan ja se jos mikä tuo tekijälle hyvän mielen sekä kannustaa tarttumaan taas uudelleen puikkoihin...

läikähtelyä

Tänään on ollut niitä päiviä, kun on läikkynyt yli laidan. 
Sekä äidillä, että tyttärellä. 
Kaksi oinasta. 
Ei kai horoskooppeihin ole uskominen?

Näitäkin päiviä täytyy tietenkin olla vaikka välillä miettii, että miksi.
Pidän vain niin siitä ruusuilla tanssimisesta.

Esikoinen sen sijaan naustiskeli elämästä. 
Päätti tehdä ilmeisesti myös (tieteellistä?) tutkimusta,
kuinka aamupuuron jämät toimii hiusmuotoilutuotteena. 
Siskon hiuksissa ainakin hyvin pitävää,
saunareissun vaativaa suorastaan, jos haluaa myös eroon päästä.

"NO KUN SE NAUROI"

Odotan jo huomista, että tämä päivä muuttuisi eiliseksi. 
 
Sitä odotellessa tartun virkkuukoukkuun ja hymähdän jo kenties aamupuuron uudelle tehtävälle. Tiedostaen myös sen kuinka pitkä onkaan se hetki, kun käännät selän ja maitopurkki on liian lähellä omatoimista ruokailijaa.

piiitkät arkiaamut

ovat pian historiaa. Enkä suinkaan tarkoita pitkään nukkumista ja loikoilua sängyssä vaan niitä aamuja jolloin annan luvan itselleni ja lapsille (ruokakuntamme yhdelle jäsenelle en voi sitä lupaa antaa arjen velvoitteista johtuen) aamupalan jälkeiseen hiimailuhetkeen ja leikkeihin yövaatteissa, tavoitteena vain ehtiä vaihtaa päivävaatteet ennen lounasaikaa. Pienten lasten kanssa parasta on kiireettömyys. 

Tänä syksyny olen oppinut rakastamaan niitä aamuja, kun satoi kaatamalla. Eri toten niitä milloin tuuli pakotti sadepisarat paiskautumaan miltei vaakatasoon. Silloin pysyimme hyvällä omalla tunnolla sisällä. Sinänsä en pelkää sadetta, itseasiassa pidän sateessa olemisesta kun vain varustus on oikea. Pahan olon saa aikaan sateen sijasta se ulkovaatteiden pukemisen aiheuttava kiukuttelu. Se kiukku kun tuntuu olevan hyvin tarttuvaista sorttia...

 

Kiireetön hetki matkalla yläkertaan.

Ikävöin jo nyt näitä piiitkiä aamuja...