syyskotiloita

"Tämä lähetetään ukille, koska haluan että ukki nauraa!"

Isän vanhat kengän nauhat, narun pätkiä laatikon pohjalta, paperin palasia...

Pienet sormet liimassa ja solmussa, keskittyen ja narua taiten mutkalle kiertäen, pieni askartelija, innostuen enemmän ja enemmmän omasta tekemisestään. Näin syntyy kokonainen etanaperhe!

Pienen ihmisen askartelun tuotokset ovat aina niin hellyyttäviä ja kenties vieläpä hellyyttävinta on se itse tekeminen. Yhteinen hetki kun teemme jotain erityisen tärkeää; tarkkaavaista työtä, kuljettaen narua valkoista liimanauhaa pitkin... Hymyilen sille loisteelle mikä pienen miehen kasvoilla vallitsee näitä taideteoksia tehdessä? Siinä samalla syntyy ilon ja tarinoiden lähde, pian etanat alkavat karata paperilta... 

Voisin täyttää arkemme näin...

Täyttyisiköhän sillä myös kurnivat vatsamme? 

 

oranssit miniatyyrit

Pienokaisporkkana

 Ne suurimmat löydöt

 

Piilosilla olon lomassa nostin sen yhden kokonaisen rivin porkkanoita, jotka olimme kylväneet alkukesästä.  Ne olivat suorastaan hupaisia! Se harventaminen on ilmeisesti hyvin oleellinen juttu, jos meinaa saada satoa enemmänkin kuin yhdelle iltapalalle. Mutta olivatpa kuitenkin makeita ja niin kivaa naposteltavaa sunnuntai-illan iltapalapöytään! 

pienessä piirissä

Tarkkailijajäsen.

...pyöritellen puikkoja tai koukkua, mikä mainioin tapa viettää iltaa. Perustimme piirin (se on mielestäni sympaattisin nimitys ystävien kokoontumiselle harrastuksineen), jossa pääosaa näyttelee siis neulepuikot, virkkuukoukut ja neulat. Kuinka antoisaa on istahtaa pariksi tunniksi tekemään sitä  yhtä tai toista tai kolmatta  tekeillä olevaa käsityötä joka odottaa milloin senkin päällä, pöydällä, lattialla, korissa, kassissa tai vasta ajatuksissa... 

Lattialla pino kirjoja ja lehtiä, jos paikalle tullessa puuttui inspiraatio täältä sen löytää tai sitten ainahan voi varastaa sen kaverin idean (mikä on aina kohteliaisuus ajatuksen alkuun laittajalle)... Päitten yhteen lyöminen synnyttää aina jotain. Ainakin kummallista tarinointia.

Siinä sitä samalla vaihdetaan kuulumisia, hengähdetään, istutaan teekupposen ääreen kertoen ne sydäntä  kipeimmin painavat seikat tai  arkiset ilopilkut tai puhuen sitä ajatuksen virtaa mikä kumpuaa luottamuksesta ja hyvästä olosta leppoisassa seurassa. Voi kuinka hauskaa! 

...ja siinä istuskelun lomassa valmistuu yksi niistä monista keskeneräisyyksistä. Tällä piirin toisella kokoontumisella sain valmiiksi tuunaukseni, huivini syksyn tuuliin. Alun perin puikkovirkkauksella tehty  ja pari vuotta käytetty huivi sai muhkeamman ilmeen lankavarastoni antimista. Virkkailin huiviin ensin leveyttä lisää ja lopuksi reunaan leveän pitsisomistuksen aivan sen mukaan kuinka lankaa riitti. Ajattelin vielä tehdä soljen, rintarossin tai muun helyn pitämään huivin kauniisti paikoillaan ettei tarvitse turbosuurta solmua siihen kääntää ja vääntää..

 

Huivi ennen muhkeuttamista... (koko n. 2m x 40 cm)

...ja valmiina.

Seuraavaa puikkopiirin kokoontumista odottaen... 

ja tietenkin niitä syksyisiä tuiverruksia, 

että pääsee kietoutumaan lämpimiin neuleisiin...

kesäkukintojen korjuu

Tänään sain vihdoin siivottua tiensä päähän tulleet kesäkukat kompostiin. Ne ilahduttivat meitä tänä kesänä portaiden pielessä ja amppeleissa. Samettikukat tosin vieläkin jatkavat hehkumistaan, kuinka niin pienestä taimesta voikin kasvaa (jopa ensikertalaisen hoidossa) niin upea ja runsas pensas. Laitilan keltainen limpparipullolaatikko rappusten juurella on nyt kauneimmillaan...  

Olen tehnyt jo suunnitelmaa "kokemukseni" pohjalta mitä aion laittaa ensikesäksi... Krassin siemeniä keräsin lautaselle ja koetan kuivattaa niitä. Olisipa hienoa saada itsekasvatetuista taimista kasvaneista kukista ja niistä poimituista siemenistä ensikesän krassit. Krasseja nimittäin haluaisin laittaa vielä enemmän kuin tänä kesänä (tämän kesän kokemus on kasvattanut itsetuntoa huimasti), auringon kukkia (jotka kasvoivat tänä kesänä viime talvena lintulaudalla vierailleiden pikku lintujen ansiosta), samettikukkaa (taimet itse kasvattaen, tänä vuonna sain taimia ystävältäni), valkoisia annansilmiä (ne hehkuvat ihanasti hämärtyvässä illassa)... ainakin siis näistä haaveilen rakentavani kauniita ruukkuistutuksia pihallemme.

Ja entäs vielä perennat? Yhtä uutta penkkiä olen suunnittelemassa, tämä alkava syksy olisi kuulema mainiota aikaa sellaisiin puuhiin...

Auringonkukkiemme loistoa elokuussa 2011

 

Kuinka saisin auringonkukan siemenetkin kiertämään?
Osaisinko kuivattaa niitäkin...

postikortit

Postikortit kuuluvat kestosuosikkeihini. Sekä lähettäessä että saataessa. Nautin rauhallisesta hetkestä,  kun saan näpertää jonkin pienen tervehdyksen, kirjoittaa muutaman sanasen, liimata kauniin postimerkin ja laittaa kortin matkaan. 
Ilahduttaa, yllättää. 

Arjen keskellä saadusta kortista tulee meillä ohjelmanumero; sitä luetaan yhdessä (myös osoitetiedot), katsotaan kuvaa, jutellaan postin lähettäjästä, luetaan uudestaan... ja sitten viikkokausia lipaston päällä olon jälkeen postikortti siirretään kortin saajan omaan albumiin. Toivon, että mikään tekniikka eikä aika pysty syrjäyttämään tuota pallokuosisen auton kulkua!

Syyskuun ensimmäisinä päivinä juhliville sankareille ehdin ilokseni virkkailla ja tuunata kortit. Toinen kortti, ruusuinen, löytyi kirpparilta ja oli edellisen kerran onnitellut syntymäpäivän juhlijaa vuonna 1966, syyskuussa silloinkin. Tähän ruusukorttiin lisäsin vain luonnonvalkoista pitsiä ja leikkasin sisäsivuista tuon jo kertaalleen käytetyn pois lisäten oman onnittelutervehdyksen jäljelle jääneeseen.

Toiselle sankarille virkkasin pienoisen nallen. Tuo nallekaveri on niin sopivan kokoinen sujauttaa kirjekuoreen ja  lähettää viemään onnittelut puolestamme perille. Tosin kaveri nallelle olisi löytynyt meiltäkin, pienet sormet eivät olisi malttaneet päästää nallea lähtemään...

On myös niitä päiviä jolloin ei jaksa tai muista kirjoittaa sitä korttia vaikka ajatus  ja halu siihen olisi... Merkkipäivämyöhästelyt (ja unohdukset) olen antanut (tai ainakin koettanut antaa) itselleni anteeksi  viime vuosina ja lohduttautunut sillä, että  mielestäni juuri ne tavallisena arkipäivänä, yllättäen, saadut kortit ilahduttavat eniten.

Me saimme olla onnekkaita tänään, ihan tavallisena arkipäivänä

- päiväunien jälkeen on ohjelmanumero tiedossa.