Postikortit kuuluvat kestosuosikkeihini. Sekä lähettäessä että saataessa. Nautin rauhallisesta hetkestä, kun saan näpertää jonkin pienen tervehdyksen, kirjoittaa muutaman sanasen, liimata kauniin postimerkin ja laittaa kortin matkaan.
Ilahduttaa, yllättää.
Ilahduttaa, yllättää.
Arjen keskellä saadusta kortista tulee meillä ohjelmanumero; sitä luetaan yhdessä (myös osoitetiedot), katsotaan kuvaa, jutellaan postin lähettäjästä, luetaan uudestaan... ja sitten viikkokausia lipaston päällä olon jälkeen postikortti siirretään kortin saajan omaan albumiin. Toivon, että mikään tekniikka eikä aika pysty syrjäyttämään tuota pallokuosisen auton kulkua!
Syyskuun ensimmäisinä päivinä juhliville sankareille ehdin ilokseni virkkailla ja tuunata kortit. Toinen kortti, ruusuinen, löytyi kirpparilta ja oli edellisen kerran onnitellut syntymäpäivän juhlijaa vuonna 1966, syyskuussa silloinkin. Tähän ruusukorttiin lisäsin vain luonnonvalkoista pitsiä ja leikkasin sisäsivuista tuon jo kertaalleen käytetyn pois lisäten oman onnittelutervehdyksen jäljelle jääneeseen.
Toiselle sankarille virkkasin pienoisen nallen. Tuo nallekaveri on niin sopivan kokoinen sujauttaa kirjekuoreen ja lähettää viemään onnittelut puolestamme perille. Tosin kaveri nallelle olisi löytynyt meiltäkin, pienet sormet eivät olisi malttaneet päästää nallea lähtemään...
On myös niitä päiviä jolloin ei jaksa tai muista kirjoittaa sitä korttia vaikka ajatus ja halu siihen olisi... Merkkipäivämyöhästelyt (ja unohdukset) olen antanut (tai ainakin koettanut antaa) itselleni anteeksi viime vuosina ja lohduttautunut sillä, että mielestäni juuri ne tavallisena arkipäivänä, yllättäen, saadut kortit ilahduttavat eniten.
Me saimme olla onnekkaita tänään, ihan tavallisena arkipäivänä
- päiväunien jälkeen on ohjelmanumero tiedossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti